Näytelmän tapahtumat ja henkilöt perustuvat vahvasti todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Taiteellisista (käytännön) syistä joitain asioita on täytynyt yksinkertaistaa, tarinaa oikoa ja henkilöhahmoja karsia. Nimiä ei kuitenkaan ole muutettu. Näytelmässä viliseekin siksi paljon Mathildoja, Anderseja ja muita.
Mathildan lapsuudenperhe
Anders Donner vanhempi ja Olivia Mathilda Dahlström saivat yhteensä seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Anders oli Kokkolan menestynein kauppias, jonka varustamat laivat seilasivat kaukaisilla merillä, äiti-Mathilda puolestaan oli varakasta kauppiassukua hänkin. He olivat vaikutusvaltainen, jopa perinteinen porvarispariskunta, joka pyrki kytkemään avioliittojen ja kummisuhteiden kautta itsensä muihin Pohjanmaan suuriin liikesukuihin: Malm, Roos ja Höckert. Ei ole väärin väittää, että Donnerit olivat Wasastjernojen lailla Suomen rikkaimpia sukuja 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Isä Anders Donner harjoitti laajaa laivanvarustus- ja kauppatoimintaa. Pohjanmaa oli perinteistä, erityisesti 1700-luvulla noussutta laivanvarustusaluetta. Donnereilla, kuten myös lukuisilla muilla pohjalaisporvareilla (Falander, Kyntzell, Roos, Malm, vain muutamia mainitaksemme) oli pääomaa kanavoida tämä laivanrakennustaito maailmankaupaksi. Donner sai kauppaneuvoksen arvonimen, mutta aivan erityisen tunnustuksen hän sai itseltään keisarilta Oolannin sodan aikana. Tästä enemmän Halkokarin kahakkaa koskevassa osiossa.
Mathilda Wasastjernan sisaruksista miltei kaikki veljekset, Anders nuorempi, Alexander, Sixtus, Victor ja Herman, päätyivät kauppiaiksi tai liikemiehiksi. Vain Otto valitsi akateemisen uran. Nuorempi sisar Sofia nai konsuli Conrad Hernmarckin. Anders nuoremman ja Conradin kuoleman jälkeen molempien miesten takaa paljastui suuria velkoja, vaikka miehet olivat elinaikanaan vaikuttaneet vakavaraisilta. Gustaf August Wasastjerna oli ollut näiden velkojen takaaja ja niiden yhteissumma nousi lopulta yli kahden miljoonan markan. Pelkästään Conradin kuoleman peruja oli jopa 1 000 000 markkaa vekseleitä hampurilaiselle Norddeutschebankille. Todellisuudessa nämä onnettomuudet jakaantuivat pidemmälle aikavälille, kuin näytelmässä esitetään, mutta niiden vaikutus oli yhtä lailla valtaisa.
Mathildan elämään lienee vaikuttanut myös suurena onnettomuuksien vyörynä se, että hänen äitinsä, isänsä ja vanhin veljensä Anders kuolivat alle kahden vuoden sisällä toisistaan 1857–58!
Anders Donner vanhempi, Wladimir Swertschkofin maalaus vuodelta 1856
Augustin lapsuudenperhe
Gustaf August syntyi epätavanomaisessa tilanteessa. Hänen isänsä oli ruukinpatruuna Gustaf Adolf Wasastjerna, äitinsä Catharina Charlotta Jernberg taas Östermyran kartanon talonpoikaistaustainen emännöitsijä. Äidin sukujuuret, mutta ennen kaikkea vanhempien suhde – he eivät olleet naimissa – aiheutti pienoisen skandaalin. Isä sentään tunnusti pojan ja hän sai käyttää perheen vanhaa porvarisnimeä Falander. Tämän selvemmin ei olisi voinut vihjata, kenen poikia sitä ollaan! Isän penseyteen avioliittoa kohtaan vaikutti varmasti suvun painostus – joko todellinen tai kuviteltu – mutta myös nuorempana häntä kohdannut tragedia. Ensimmäinen vaimo Hedvig Fleege ja esikoispoika olivat kuolleet punatautiin.
Gustaf Augustista koulittiin lähtökohtaisesti Östermyran perijää, vaikka poika osoitti vain vähän kiinnostusta isänsä aloittamaan ruutiteollisuuteen ja haaveili suurmaatilan perustamisesta. Isä Adolf rikkoi viimein vuonna 1845 sääty-yhteiskunnan rajat ja vei Charlotta Jernbergin vihille. August otti perheen aatelisnimen käyttöön viimeistään vuonna 1847.
Gustaf Adolf Wasastjerna (1785-1849)
Otto Donner
Mathildaa kymmenen vuotta nuorempi Otto-veli valitsi muista veljistään poiketen akateemisen uran. Hänestä tuli varsin menestynyt kielitieteilijä, valtiopäivämies ja lopulta jopa jäsen Leo Mechelinin senaatissa 1904–05. Kartanon satakieleen hän valikoitui henkilöksi muun muassa siksi, että Mathildan arkistosta löytyi Otolta saapuneita kirjeitä. Sisarusten välit pysyivät siis loppuun asti läheisinä.
Otto avioitui elämässään kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän todella meni naimisiin isoveljensä Andersin lesken Hilda Rosina Louise Malmin kanssa ja muuttui samalla Louisen pojan kaitsijaksi. Tätä kautta hän pääsi hallinnoimaan heidän perintöään. Avioliitosta Louisen kanssa syntyi vielä neljä lasta ennen vaimon kuolemaa 1884. Myöhemmästä avioliitosta Wilhelmina (Minette) Munckin kanssa syntyi vielä kolme lasta, joista Karl eli Kai Donner oli isänsä lailla merkittävä kielitieteilijä, heimoaktivisti ja tutkimusmatkailija. Moni nykysuomalainen muistanee vielä paremmin hänen poikansa, kulttuurivaikuttaja Jörn Donnerin.
Otto opiskeli todellakin Vaasan kymnaasissa (lukiossa) ja sittemmin Helsingissä Aleksanterin keisarillisessa yliopistossa, josta valmistui tohtoriksi 1864. Hän opiskeli sittemmin Berliinissä 1864–65 (tuolloin jo aikamiehenä, eli kolmikymppisenä), Tübingenissä 1867–68, Pariisissa ja Lontoossa 1869 ja Unkarissa 1872. Näytelmässä valokuvia näpsivä Otto antaa äänen vuosisadan yhdelle suurelle keksinnölle eli valokuvauskoneelle.
Otto Donner (1835-1909)
Hilda Rosina Louise Malm
Mathildan kirjeiden joukosta löytyy Kokkolasta lähetetty kirje, jonka lähettäjä on ”Rosina”. Tulkitsimme tämän Andersin ja Oton vaimoksi, josta kuitenkin virallisissa yhteyksissä käytetään nimeä Louise. Hän oli pietarsaarelaista kauppiassukua, menestyksessään Peter Malmin ja kauppiassuvun kasvatin Ulrika Höckertin tytär.
Louise avioitui Anders Donner nuoremman kanssa, ja he saivat pojan Anders Severin Donnerin 1854. Aviomies menehtyi täysin yllättäen lavantautiin vain 34-vuotiaana ja jätti nuoren lesken tuskalliseen asemaan. Miehen liiketoimien takaa paljastui velkoja, jotka johtuivat pitkälti Oolannin sodan aikaisista tappioista. Anders nuoremman laivoja oli kohdeltu ”venäläisinä”, joten englantilaiset kaappasivat niistä yhden merillä. Välttyäkseen menettämästä lisää aluksia tällä tapaa Anders nuorempi myi laivansa pilkkahintaan. Gustaf August Wasastjerna oli taannut vaimonsa veljen suuren lainan, mikä pelasti Louisen vielä pahemmalta ahdingolta. Vauraaseen elämään tottuneelle Louiselle sen on täytynyt olla masentavaa, lisäksi oli suuri huoli pojan toimeentulosta. Käytännössä ainut mahdollisuus tuon ajan porvarisnaiselle oli uusi avioliitto. Siippa löytyikin läheltä, kun Donnerien veljeskaartin nuorin kosi leskeä. Se tiesi aivan uutta elämää Helsingissä, jossa miehellä oli professorin virka.
Hilda Rosina Louise Donner (o.s. Malm)
Östermyran mallitila
1850-luvulla, kartanon suuruudenpäivinä, kuului Östermyraan laajalla alueella lukuisia viljelysmaita, vuokratiloja ja sivumaatiloja (suurimpana Nurmon Loukko). 1856 valmistui kivinavetta entistä suuremmalle karjalle, jota todella hankittiin Brittein saarilta, erityisesti kuuluisaa ayshireläistä rotua. Gustaf August Wasastjernan haaveena oli tehdä Östermyrasta mallitila ja tässä hän todella onnistuikin. 1876, kartanon jo jouduttua ahdinkoon, perustettiin jopa meijerikoulu, joka toimi patruunan vanhimman pojan Albinin johdolla vuoteen 1882. Ulkomaisia suuntauksia meijerituotannossa käytiin hakemassa erityisesti Saksasta. Östermyran voita myytiinkin jo 1850-luvulla saksalaisiin maihin sekä 1860-luvulla Pietariin.
Östermyran kartanon alue, jossa näkyvät mm. kivinavetta ja ruutitehtaan propeeri. @ Seppo Kari
Östermyran rautaruukki
Ennen kartanon rakentamistakin Östermyraan perustettiin 1798 rautaruukki vaasalaisen porvarin Abraham Falanderin, Gustaf August Wasastjernan isoisän, toimesta. Se yritti käyttää hyväkseen alueen suomalmia eli hölmää lisäämällä siihen Ruotsista tuotua takkirautaa (vuorimalmista sulatettuja harkkoja, jotka eivät sellaisenaan vielä soveltuneet työstämiseen). Alun perin rautaruukki oli myös osa suurempaa ”konsernia”, koska sillä osaltaan tyydytettiin Falanderin laivaveistämöiden rautaosien tarvetta. Siirryttyään perintönä Gustaf Adolf Wasastjernalle 1815 rautaruukkia oli pikaisesti kehitettävä, sillä itsessään se uhkasi jäädä kannattamattomaksi. Toiminnan tueksi hankittiin 1840-luvulla Ähtärin Inhan ja Karstulan Kimingin rautaruukit. Seppien alituinen juopottelu oli suuri ongelma Östermyrassa ja paloviinan kirojen vaikuttaessa työnlaatuun perustettiin kartanolle jopa panimo. Miedompien juomien uskottiin vähentävän alkoholista johtuvia ongelmia. Vesivoima ja raudan hintakehitys olivat riittämättömät rautaruukin pitämiseksi kilpailukykyisenä.
Rautaruukin merkitys ympäröivälle maaseudulle on monesti jäänyt vähemmälle huomiolle. Paitsi, että ruukin väki elähdytti paikkakuntaa tuomalla myös uutta geeniperimää supisuomalaisiin taloihin, kasvatti ruukki erityisesti paikallisten sivuelinkeinomahdollisuuksia; alueen talonpojat sulattivat suomalmia omissa pienissä sulatoissaan ja valmistivat myös sysiä (puuhilltä) rautaruukin polttoaineeksi. Alunperin oli Abraham Falanderin kanssa jopa sovittu, että rautaruukki tyydyttäisi ensisijaisesti paikallisten rautakalujen tarpeen, vasta ylimenevä määrä jäisi myyntiin. Ruukin toiminta jatkui pienimuotoisempana 1850-luvulta, mutta vielä 1870-luvulla, Gustaf August Wasastjernan konkurssin jälkeen, sitä viimeisen kerran yritettiin elvyttää. Laitokset olivat kuitenkin auttamatta vanhanaikaisia. Vesivoima ei riittänyt modernin rautateollisuuden vaateisiin, eikä höyrykoneiden kaltaisiin investointeihin ollut enää varaa. Kenties olisi ollutkin, jos Tampellan konepaja olisi jäänyt Wasastjernojen omistukseen. Tampellasta lisää tuonnempana.
Abraham Falander (vuodesta 1808 Wasastjerna) oli Suomen toiseksi rikkain mies. Perinnönjaossa hänen liiketoimensa jakautuivat neljän elossa olevan pojan kesken. Gustaf Adolf Wasastjerna peri rautaruukin.
Östermyran ruutitehdas
Gustaf Adolf Wasastjernan vuonna 1825 perustama ruutitehdas näki huippunsa 1840- ja 1850-luvuilla ensin Saimaan kanavan rakennustöiden (alkoivat 1845) ja sitten erityisesti Krimin sodan (1853-1856) aikaisten Venäjän armeijan ruutitilausten takia. Myöhemmin rakennettiin Östermyran kiviruudilla myös Suomen ensimmäiset rautatiet, vielä kotimaakuntaan tehty Vaasan ratakin! Tehtaan laitoksia sijaitsee edelleen Törnävän ympäristössä: propeeri eli ruutilaboratorio, Martinin talo eli vartiosotilaiden vanha tupa (pääosan ajasta vartiointi tapahtui omilla vahdeilla) ja ruutikuivaamo. Ruutitehdas oli puolivaltiollinen laitos, sillä valtio (suuriruhtinaskunta) rakensi osan laitoksista ja toimi myös suurimpana tilaajana. Ruutitehtaan sijoittaminen Etelä-Pohjanmaalle oli myös ymmärrettävää; maakunta oli nimittäin ruudin valmistuksen avainraaka-aineen, salpietarin, tärkein valmistusalue Suomessa. Salpietarin keitto mainitaankin Vaasan läänin vuosikertomuksissa tärkeäksi sivuelinkeinoksi, joskus jopa tärkeimmäksi! Salpiateria ja sysiä Östermyraan toimittaneet talonpojat saivat näillä rahavirroilla kuitattua esimerkiksi vuosittaiset veronsa ja rahaa jäi ylikin. Toinen merkittävä ansaintamalli olivat ruutitransportit. Talonpojat kuljettivat kuuden nassakan (tynnyrin) suuruisia lasteja tilaajille ympäri maata. Kuljetukset olivat tarkoin säädeltyjä, tienvarsien taloissa ei saanut pitää tultakaan, kun ruutikärryt kulkivat kylän läpi.
Onnettomuuksia oli sattunut vuosikymmenten saatossa useita, alkaen jo 1830-luvulta. Tehtaalla vaalittiin kurinalaista turvallisuussäännöstöä, eikä onnettomuuksissa, ihme ja kyllä, kuollut yhtään ihmistä. Vakavia loukkaantumisia toki oli. Alttiimpia olivat ns. sylinterit, joissa vesivoimalla ruutia pyöritettiin isoissa säiliöissä. Syttymisen syynä näissä laitteissa on voinut olla staattinen sähköisku, jonka syntymismekanismia aikalaiset eivät ymmärtäneet. 1860-luvun alussa sattui parin vuoden sisällä kolme tuhoisaa räjähdystä, jotka aiheuttivat toiminnalle valtavat tappiot, jolloin tuotantoa päätettiin vähentää. Tämä mahdollisti muun muassa vanhan ruutimakasiinin muuttamisen Törnävän kirkoksi – näin Seinäjoki muodosti oman seurakuntansa jo ennen kunnan syntymistä. Ruudintuotanto jatkui kuitenkin rajoitetusti vielä toistakymmentä vuotta, mutta vuosisadan räjähtävin keksintö, dynamiitti, oli jo korvannut perinteisen mustaruudin monissa rakentamiseen liittyvissä projekteissa.
Ennen muuttamistaan kirkoksi 1864 tämä rakennus toimi ruutimakasiinina. Torni oli tuolloin matalampi.
Sukulaismiesten konkurssit
Näytelmässä sivutaan kahta merkittävää konkurssia, joissa Gustaf August Wasastjerna lainojen takaajana joutui maksumieheksi ja lopulta itsekin vaikeuksiin.
Augustin ikätoveri, lanko ja ystävä Anders Donner nuorempi menetti Krimin sodan (1853-56) aikana miltei koko omaisuutensa. Englantilaiset kohtelivat suomalaislaivoja kuten muitakin venäläisiä kauppalaivoja. Ne olivat vihollisaluksia ja voitiin kaapata. Anders nuorempikin menetti yhden laivansa tällä tavoin. Monet pohjalaisporvarit, Anders mukaan lukien, joutuivat myymään ulkomaisiin satamiin jumiin jääneet laivansa pilkkahintaan. Anders ei myöskään koskaan ehtinyt tästä alhosta nousta, sillä hän kuoli vain pari vuotta sodan päättymisen jälkeen. Laivoihin tehdyt satsaukset ja otetut lainat jäivät tuottamatta korkoa ja muodostuivat päinvastoin rasitteeksi lainojen takaajille.
Mathildan sisaren Sofian aviomies Conrad Hernmarck, ruotsalainen konsuli, oli niin ikään tehnyt velkarahalla suuren sijoituksen porilaiseen tulitikkutehtaaseen (Björneborgs Tändsticksfabrik) ja auttanut suhteillaan saamaan lainoja Suomen Pankista. Suuret osinko-odotukset eivät toteutuneet ja tehdas ajautui 1861 konkurssin partaalle kovenevan kilpailun ja laatuongelmien takia. Tehtaan perustaja Hampus Julius Oldenburg pakeni Pietariin velkojiaan. Tehdas itsessään pelastui lopulta siten, että sen omistajaksi tuli osakeyhtiö. Hernmarck kuoli tammikuussa 1863, jonka jälkeen lainat jäivät pitkälti Wasastjernan maksettavaksi.
Mainittakoon, että 1800-luvulla oli vielä hyvin yleistä, että suomalaisliikemiehet todella takasivat toisiaan ristiin. Pankit luottivat ”herrasmiesten sanaan”, eivätkä kyselleet liikoja. Korotkin olivat tuolloin nykymittapuulla korkeita, esimerkiksi 6 % korkoa voitiin pitää edullisena.
Tampella
Kartanon satakielessä Gustaf August viittaa useassa kohtaan tamperelaiseen tehtaaseensa Tampellaan. Aikanaan yhtiön tunsivat kaikki, mutta monelle katsojalle saattaa olla yllätys, että sen perustaja oli, kukapa muukaan, kuin Östermyran patruuna.
Gustaf August Wasastjerna hankki Tampereelta konepajan 1857. Hän perusti käytännön syistä ja rahoituksen hankkimisen helpottamiseksi 1861 liikekumppaninsa Adolf Törngrenin kanssa Tammerfors Linne och Järn-nimisen yhtiön, joka toimi siis yhdistettynä tekstiili- ja konepajatehtaana. Toiminnaltaan ne pysyivät kuitenkin erillään, Törngrenin toimiessa pellavatehtaan ja Wasastjernan konepajan johtajana. Paikalliset antoivat myöhemmin tehtaalle nimen Tampella, sitä tuskin olisi käytetty vielä 1860-luvulla (näytelmässä tätä nimeä käytetään sen merkityksen ja tunnettavuuden takia). Tampella oli merkittävä satsaus, Wasastjernan ”kruununjalokivi”, joka kuitenkin koitui hänen kohtalokseen. 1850- ja 60-luvuilla nähtiin useita merkittävien liikemiesten konkursseja. Useat suursijoittajat, todelliset pioneerit, menettivät koko omaisuutensa. Tampellankin tapauksessa yhtiö pelastui, mutta sen perustaja ei.
Tampellan rahoitusvaikeudet oli yritetty ratkaista tekemällä siitä tuona aikana vielä melko uusi yhtiömuoto, osakeyhtiö. Osakkeet eivät kiinnostaneet sijoittajia, pitkälti ailahtelevan markkinatilanteen takia, joten tästä ei löytynyt avainta rahaongelmiin. Pääomistajat joutuivat lopulta ostamaan itse miltei koko osakekannan. Liikekumppani Törngren teki konkurssin 1866, jolloin koko horjuva yritys kaatui Wasastjernan niskaan. Hän joutui myymään osakkeensa pilkkahintaan tehtyään henkilökohtaisen konkurssin 1869. Tampella sen sijaan toimi aina 1990-luvulle saakka. Tehtaan vanhojen rakennusten edessä on tänäkin päivänä muistona Gustaf Augustin patsas.
Tampellan pellavatehtaan rakennus, jonka rakennutti aikoinaan Adolf Törngren. Gustaf Augustin konepaja liitettiin yhtiöön.
Krimin sota
Krimin sota, Oolannin sota ja itämainen sota. Kaikki nimet kuvaavat samaa kamppailua, joka alkoi 1853 Venäjän keisarikunnan ja osmaanien valtakunnan välillä. Länsivallat Iso-Britannia ja Ranska kauhistuivat ajatusta, että Venäjä valloittaisi Konstantinopolin (Istanbulin) ja etenisi itäiselle Välimerelle. Sotaa käytiin pääosin Krimin niemimaalla, mutta englantilaiset ja ranskalaiset lähettivät vuosina 1854 ja 1855 laivasto-osastoja Itämerelle. Suomalaiset olivat osa Venäjän keisarikuntaa, vaikkakin autonominen suuriruhtinaskunta ja taistelivat keisari Nikolai I puolesta, mutta jonkinlainen erityisasema suomalaisilla oli. Englantilaiset esimerkiksi pahoittelivat suuresti, että heidän täytyi sotatoimillaan hyökätä Suomen alueelle. Erityisesti yksityisen omaisuuden tuhoamista kammoksuttiin ja suomalaisia sotavankeja kohdeltiin Englannissa ja Ranskassa pikemminkin vieraina kuin vihollisina.
Sotatoimien tuloksetkin olivat Itämeren rintamalla laihoja. Liittoutuneiden joukot tuhosivat 1854 Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen (siitä Suomessa käytetty nimi Oolannin sota) ja 1855 laivasto tyytyi pommittamaan Helsingin edustalla sijaitsevaa Viaporia. Linnoituksen tykeissä oli muuten Östermyran ruutitehtaan valmistamaa tykkiruutia, mutta vanhentuneiden venäläiskanuunoiden kantama ei riittänyt hätistämään vihollislaivastoa kauemmas! Sodan päättyminen Pariisin rauhaan 1856 oli suurvalta Venäjälle häpeällinen tappio. Se joutui demilitarisoimaan Ahvenanmaan ja Mustanmeren sekä luopumaan tietyistä alue- ja arvovaltavaatimuksistaan osmaanien suuntaan. Tappio aiheutti Venäjällä muutospaineita ja Aleksanteri II – Suomen historian kenties edistyksellisin keisari – käynnisti merkittävät uudistustoimenpiteet. Maaorjuus Venäjällä lakkautettiin 1861 (Suomessa sitä ei ollut Ruotsin vallan perintönä ollutkaan), rautatiehankkeita ja teollisuutta tuettiin ja hänen aikanaan Suomessa aloitettiin uudelleen säätyvaltiopäivät.
Englantilais-ranskalainen laivasto pommittaa Bomarsundia 1854. Edwin T. Dolbyn maalaus.
Halkokarin kahakka
Näytelmässä nuori Otto Donner kertoo tarinan Halkokarin kahakasta, joka on oikea historiallinen tapahtuma. Ei ole myöskään täysin mahdotonta, että nuori Donner olisi sitä voinut etäältä todistaakin. Tulitaistelu lienee kerännyt paljon sivullisia katselijoita aikana, jolloin ihmisten käsitys sodasta oli pitkälti runollista, ja massiiviset kansanhuvit harvinaisempia.
Kesäkuussa 1854 englantilainen laivasto-osasto saapui Kokkolan kaupungin edustalle. Englantilaiset olivat aiemmin tuhonneet Pohjanmaan kaupunkien porvariston varastoja, laivatavaraa ja aluksia Oulussa ja Raahessa, suojaamattomalla rannikolla. Lisäksi suomalaisten liikemiesten omistamia laivoja oli kaapattu (mm. Anders Donner nuoremman liiketoimet olivat joutuneet tämän takia alamäkeen, kuten aiemmin todettiin). Kokkolassa oli näiden varoitusten takia ehditty tehdä varotoimenpiteitä. Kaupungin merkittävin liikemies, kauppaneuvos Anders Donner vanhempi oli rakennuttanut puolustuksen tueksi esteitä ja jopa maasillan. Satamaan oli rakennettu lähestymisesteitä, Vaasasta oli saatu venäläistä sotaväkeä ja porvariston ja kalastajien nostoväki aseistettiin, isolta osin metsästysaseilla kuten luodikoilla ja hyljepyssyillä. On hyvä muistaa, että pohjalaiset puolustivat omaisuuttaan ja maataan ja kenties myös Venäjän keisaria, joka nähtiin suhteellisen hyväksi hallitsijaksi jättäessään suomalaiset etupäässä rauhaan. Suurempaa yhteisvenäläistä identiteettiä ei ollut olemassakaan.
Englantilaisten uhkavaatimus poltattaa tavarat suosiolla torjuttiin. 7. kesäkuuta laivoista lähestettiin veneitä tiedustelemaan sataman suuta, mutta nostoväki avasi tulen venevajojen ja valeaitojen suojista. Yhteenotosta tuli epätasainen, sillä keinuvista veneistä oli vaikea tulittaa suojautuneita puolustajia. Parisen kymmentä englantilaista kaatui tai haavoittui ja jopa kolmekymmentä joutui vangiksi, kun kokkolalaisia haavoittui vain neljä. Englantilaisittain kiusallista oli myös etumaisen veneen eli barkassin menettäminen, vaikka muutoin taistelulla oli vähäistä sotilaallista merkitystä. Barkassi on tänäkin päivänä nähtävissä Kokkolan Englanninpuistossa.
Englantilaisten barkassi yrittää tiedustella maihinnousupaikkaa, mutta joutuu väijytykseen. Johan Knutssonin maalaus 1850-luvulta.
Jenny Lind
Ruotsin satakielenä tunnettu Jenny Lind oli Mathilda Donnerin pikkuserkku, sukua hänen äitinsä Dahlströmien puolelta. Mathildan asuessa teini-ikäisenä neitokaisena Tukholmassa Jennyn vanhempien luona tämä nuori nainen todellakin iskosti laulamisen palon varsin hyvänä laulajana tunnettuun Mathildaan. Mahdollisuuksien ikkuna Mathildan omalle laulu-uralle olisi siis kenties ollut ainakin raollaan, mutta isä Anders kielsi alaikäistä tytärtään tälle polulle lähtemästä. Jenny Lindistä tuli vain 21-vuotiaana Ruotsin hovilaulajatar, myöhemmin myös Itävallan Wienin keisarillisen hovin hovilaulajatar ja merkittävän kansainvälisen uran tekijä. Hänen Pohjois-Amerikan kiertueensa vuonna 1850 oli laajalti seurattu mediatapahtuma, joista saadut suuret 1000 dollarin palkkiot konserttia kohden hän lahjoitti hyväntekeväisyyteen, erityisesti ruotsalaisten koulujen tukemiseen. Lind oli myös lukuisten oman aikansa suurtähtien, kuten saksalaisen säveltäjän Felix Mendelssohnin, hyvä ystävä ja Englannin kuningatar Victoria oli hänen suuri ihailijansa.
Lind ”eläköityi” laulajanuralta 1883 esiintymispyyntöjen alettua tasaisesti vähetä. Vielä 1870-luvulla hän oli esiintynyt mm. aviomiehensä, pianisti Otto Goldschmidtin säveltämissä oopperoissa. Lind asettui Englantiin ja kuoli 1887. Perinnöstä suuri osa päätyi jälleen hyväntekeväisyyteen, nimittäin köyhien ruotsalaisten opiskelijoiden avustamiseksi. Toisin kuin meidän näytelmämme vanha Mathilda muistaa, Jenny Lind ei kuitenkaan kuollut yksin. Onnelliseksi kuvatusta avioliitosta syntyi kolme lasta. Aviomies Otto Goldschmidt jopa kääntyi juutalaisuudesta kristinuskoon päästäkseen naimisiin. Myöskään vuonna 2017 ilmestyneen ”The Greatest Showman”-musikaalin juonikuviolla amerikkalaisen viihdealanyrittäjän P.T. Barnumin ja Jenny Lindin romanttisessa häivähdyksessä ei ole todellisuuspohjaa. Lindin laulusta ei ole jäänyt äänitteitä, sellainen teknologia oli vielä hänen vanhoilla päivilläänkin liian alkukantaista, eikä olisi toisaalta antanut viitteitä siitä nuoren satakielen laulusta, joka teki hänestä tähden.
Mathildan puutarha
Olisi hauska ajatella, että kartanon emäntä olisi itse pikkutarkasti suunnitellut ja piirtänyt Östermyran mittavan puutarhan. Varmasti hänen näkemyksensä oli suunnitelmien taustalla, mutta varsinaiset paperit tilattiin suunnitteluyrityksiltä. Erityisesti Knut Forsbergin vuonna 1865 piirtämä mittava suunnitelma palsamihaapoineen, hopeapajuineen, omena-, luumu- ja hedelmäpuineen, tuomeineen ja Siperian hernepuineen toteutui miltei täydellisenä. Puutarhassa loistivat ruusujen lisäksi muun muassa sinniot, resedat, leukoijat, pelargoniat, daaliat ja loksiat. Kenties rouva on joskus näytiksi itsekin puutarhaa hoitanut, mutta pääosan ajasta siellä toimi kartanon vanha puutarhuri Didriks.
Wasastjernan talo Vaasassa
Mikäli vierailee Vaasassa, kannattaa käydä tutustumassa Wasastjernan taloon, joka toimii nykyisin museona. Kannattaa tosin olla tarkkana, sillä Vaasassa on kaksikin Wasastjernan taloa (toinen tunnetaan myös Falanderin talona). Vanhemman rakennutti Gustaf Augustin isoisä Abraham Falander ja se oli Vaasan ensimmäinen kivitalo.
Kartanon satakielessä pariskunnan riita saa lisää löylyä hulppeasta talosta, joka rakennettiin virallisesti lasten ”koulukodiksi”. Luonnehdinta lienee kuitenkin 1800-luvulle tyypillistä vaatimattomuutta (”rahasta puhuminen julkisesti on rahvaanomaista”). Pariskunta ja erityisesti kulttuuria ja elämää himoinnut Mathilda-rouva asuivat suuruutensa päivinä mieluiten pitkät pätkät talvet Vaasassa tai Tampereella, kesät vietettiin Östermyrassa lukuun ottamatta perinteeksi muodostuneita matkoja Naantaliin. Oli siis luontevaa rakentaa säädyn mukainen asumus Vaasaan, mutta tästä suuren omaisuuden nielleestä talosta eivät Wasastjernat päässeet kauaa nauttimaan. Arkkitehti Carl Axel Setterbergin suunnittelema pytinki valmistui 1865, mutta menetettiin pakkohuutokaupassa jo 1870. Rakennuksesta kertoo paljon se, että se toimi sittemmin Venäjän vallan ajan Vaasan läänin kuvernöörin ja itsenäisyyden aikana maaherran virka-asuntona. Majailipa siellä 1918 myös Suomen senaatti sisällissodan aikana.
Myös Maaherrantalona tunnettu Wasastjernan talo Vaasassa. Mathilda ei todella liioitellut kutsuessaan sitä palatsiksi.
Wasastjernan konkurssi
Gustaf August Wasastjerna oli vielä 1860-luvun alussa Suomen rikkaimpia miehiä. Hänen omaisuutensa oli tuolloin noin kolme miljoonaa markkaa ja velat puoli miljoonaa. Näytelmässä on kuvattu kuitenkin monia liiketoiminnan haasteita, joista on tässä artikkelissa tarkemmin kerrottu. Lankomiesten erääntyneet lainatakaukset ja Tampellan ajautuminen vaikeuksiin olivat massiivisia iskuja, joiden lisäksi tuli myös pienempiä.
Venäjän rupla oli ailahteleva valuutta, erityisesti Krimin sodan aikana ja sen jälkeen. Ulkomaisten lainojen korot ja lainojen ehdot olivat siksi suomalaisille liikemiehille epäedulliset. Rahareformi, Suomen suuriruhtinaskunnan siirtyminen omaan valuttaan eli hopeamarkkaan 1860, ei sekään aluksi vaikuttanut ulkomaisten lainojen maksamisen kannalta edullisesti. Valuuttatappiot söivät jatkuvasti pääomaa, joka oli pitkälti sidottu kiinteistöihin ja muuhun kiinteään omaisuuteen. Wasastjernan oli vaikea saada nopeasti kokoon suurempaa summaa käteistä rahaa.
Katovuotta 1867 käsitellään näytelmässä etupäässä sen aiheuttaman kansallisen tuhon näkökulmasta. Taloudellisesti se iski pahasti myös Östermyran ja Pekkalan kaltaisiin suurmaatiloihin. Kreivitär Emily (Emma) Aminoff kertoo kirjeessään Mathilda Wasastjernalle, kuinka heitä on kohdannut täydellinen kato. Sama kato kärsittiin myös Östermyrassa. Historioitsija Aulis J. Alanen on esittänyt, että G. A. Wasastjerna olisi voinut pelastua konkurssilta myymällä laajojen tilustensa metsiä sahatavaraksi, mutta patruuna kieltäytyi tästä idealistisista syistä, haluamatta olla ”metsänraiskaaja”.
Wasastjernat muistetaan reiluina ja avokätisinä Östermyran omistajina. Nämä sananpainot nousevat useissa 1900-luvun puolella tehdyissä haastatteluissa. He maksoivat eläkettä usein vanhojen työntekijöiden leskillekin, vaikka nämä eivät olleet itse ruukilla koskaan töissä. Katovuosien aikana alustalaisista pidettiin huolta tuomalla hätäviljaa ja järjestämällä paikkakunnan päättäjien kanssa hätäaputöitä, muun muassa tiestöä parannettiin. Nälkiintyneiden köyhäläisten laittaminen tienrakennustöihin ruokapalkalla voi tuntua nykyihmisestä riistolta, mutta 1800-luvulla vastikkeeton sosiaaliturva olisi ollut kummallinen käsitys. Jopa Riihimäki-Pietari-rataa rakennettiin hätäapuna katovuosien kurittamassa maassa.
Östermyran tiloihin otettiin ensimmäinen kiinnitys jo 1866 pahenevan velkatilanteen takia. Kartanon satakielessä nähdään häivähdys näistä ongelmista ennen konkurssia 1870. Tuolloin pidettiin Östermyrassa pakkohuutokauppa. Wasastjernojen onnistui rummuttaa sukuaan koolle ja mm. Augustin serkut Alfred ja Victor Wasastjerna huusivat osan omaisuudesta takaisin suvulle – itse Östermyran tila saatiin siirrettyä Mathildan ja Augustin esikoispojalle Albinille, joka oli tuolloin 21-vuotias (”yhdenkolmatta”). Albin ei kartanolle vielä tuolloin jäänyt, vaan lähti opiskelemaan maataloutta Ruotsiin, joten kartanon maataloutta ohjasi edelleen pitkälti Gustaf August Wasastjerna. Myös muita omistuksia, kuten Loukon tila Nurmossa, siirtyi myöhemmin nuorille Wasastjernoille, kun Alfred-setä myi tilan Gustaf Alexander Wasastjernalle. Suurin velkoja Suomen Yhdyspankki kohteli Wasastjernoja varsin avokätisesti, olihan pankin toimimiehinä heidän tuttaviaan ja lastensa kummeja.
Lopullinen kaatuminen
Kartanon satakielen viimeinen kohtaus yhdistelee tapahtumia ja asioita 1890-luvulta. Wasastjernat jäivät nimittäin 1870 asumaan kartanoon ja ylläpitämään sen maatilatoimintaa. Gustaf August vaikutti poikiensa taustalla, vaikka Albin ja myöhemmin Gustaf August nuorempi (näytelmässäkin tavattu Atte) johtivat kartanon maatiloja vuorollaan. Albin saapui Ruotsista takaisin kotimaahansa 1876 ja oli samana vuonna perustamssa Östermyraan meijeri- ja karjakkokoulua. Hän toimi itse sen toisena opettajana, toisena karjakkokoulusta itsekin valmistunut Lovisa Dahl. Albin luopui kartanon herruudesta (mitä ilmeisimmin uupumuksesta) vuonna 1881 ja ruoriin astui nuorempi veli Atte. Tuolloin myös meijerikoulu lopetti toimintansa. Perheen omaisuus oli kadonnut, joten he olivat suhdanteiden armoilla. Puutavaran hinnan noustessa Atte yritti metsää myymällä saada Östermyran pelastettua.
Lopullinen romahdus ajoittuu vuoteen 1890, jolloin lainojen korkoja ei enää kyetty maksamaan. Viimeinen niitti oli suuren rautatietukkitilauksen peruuntuminen. Henkivakuutusyhtiö Kaleva (joka oli suurin velkoja) haki Wasastjernat konkurssiin. Yhtiö huusi Östermyran tilat itselleen ja alkoi etsiä uutta omistajaa. Sellainen saatiin lopulta tanskalaisesta Filip Julius Borneman-Lundbyestä, josta tuli nopeasti paikallisten syvästi vihaama, pöyhkeä ”Lumpyy”. Mathilda ja August muuttivat Nurmon Loukkoon poikansa Alexanderin maatilalle, jossa Mathilda kuoli 1897. Veli Otto Donner lähetteli sisarelleen kirjeitä, jotka sisälsivät rahalahjoituksina ”tavalliset 500 markkaa”. Vanha patruuna Wasastjerna vietti viimeiset vuodet poikansa Erikin tilalla Peräseinäjoella, jossa joutui vielä vanhoilla päivillään 1905 juopuneen sepän pahoinpitelemäksi, mikä joudutti hänen poismenoaan.
Otto Donnerin 1894 lähettämä kirje, jonka alalaidassa mainitaan sen sisältävät 500 markkaa. Huomaa myös tuonaikainen osoitekäytäntö. Kirje löysi perille varsin vähäisillä tiedoilla.
Outoja sanoja
Patruuna / ruukinpatruuna = latinan sanasta ”patres” (isät) johdettu nimitys rautaruukin tai joskus kartanon omistajalle. Nimityksen mukaisesti patruuna ohjasi ja komensi, mutta myös huolehti alaisistaan kovina aikoina.
Patrunessa = patruunan puoliso
Kisälli = käsityöläismestarin apulainen, joka oppii työssään ammattia. Kisällit olivat teini-ikäisiä poikia, joista hieman 20 vuoden korvilla saattoi tulla täysin oppineita mestareita.
Yhdenkolmatta ym. numerot = numero voitiin ilmoittaa myös näin, eli seuraavaan kymmeneen. Yhdenkolmatta on siis 21, viidenneljättä 45. Meidän aikoihimme on jäänyt lähinnä toinen kymmenys, kaksitoista tai kahdentoista 12.